Kun edellisessä blogissani kirjoitin mitä kaikkea voi sattua, sai se minut muistelemaan menneitä hauskoja kömmähdyksiä ja uppoutumaan hetkeksi nostalgian syövereihin. Paljon on viimeisen 30 vuoden aikana muuttunut, mutta paljon on myös ennallaan.
Itse en mennyttä aikaa kaipaa, mutta on toki hyvä, että nuoren polven kuvaajat opastetaan myös vanhan tekniikan saloihin.
Kiireettömyys mikä tänään loistaa poissaolollaan, olisi tosin kiva saada takaisin. Toisaalta joinain öinä saattoi omassa pimiössä se kiireettömyyskin olla kovasti kyseenalaista 🙂 Koska saman mihin ennen meni koko yö pimiössä, tekee nyt 10 minuutissa tietokoneella, on kai oikeampaa todeta kiireen vain muuttaneen muotoaan.
Varusteiden päivitystä
Eletään kesää 80-luvun loppulla. Nuori valokuvaaja on saanut kipinän tutustua makromaailmaan, ja hetken säästettyään hankkinut kameraansa palkeet, eli ns. paljeloittorenkaan, sekä kääntörenkaan. Kääntörenkaalla objektiivi saadaan kiinnitettyä väärinpäin kameraan.
Kääntörengas on jo itsessään edullinen ja helppo tapa päästä lähemmäs kohdetta. Loittorenkaalla pystytään tarkentamaan myös huomattavasti lähemmäksi mitä ilman olisi mahdollista. Palje taas helpottaa tarkennusta, sekä suurennuksen ja etäisyyden hallintaa ollen säätöalueeltaan kiinteätä loittoa monipuolisempi.
Yhdistettynä loitto- ja kääntörengas vievät siten vielä lähemmäs, mitä näillä yksittäin olisi mahdollista. Terävyydessä loitto- ja kääntörengasta käyttämällä hävitään hieman oikeille makro-objektiiveille, mutta ne ovat edullinen ja helppo tapa päästä tutustumaan makromaailmaan. Erilaiset loitto- kääntörengas yhdistelmät digikameraan maksavat tällä hetkellä 50€ – 200€ välillä. Hyvät makro-objektiivit mallista riippuen 500€ – 2000€ välillä, ylärajan ollessa enemmänkin kysymysmerkki, jos etsii ehdottoman parasta laatua isolla budjetilla. Itse en lähde eroja kuvalaadussa loittorenkaiden ja makro-objektiivien välillä sen kummemmin analysoimaan, koska en ole aiheeseen sen syvemmin perehtynyt. Jokainen voi toki hinta eroista tehdä jotain päätelmiä.
Loittorengas on käytännössä tyhjä tila kameran ja objektiivin välissä. Kätevä kodin tee se itse nikkari rakentaakin oman loittorenkaan tyhjästä maitopurkista, ilmastointiteipillä ja matta mustalla spray värillä 🙂
Loitto- ja kääntörenkaita käytetään siis edelleen digikameroissa, mutta itse en niiden kanssa ole enää puuhastellut nega-aikakauden jälkeen. Tarkennus, syvyysterävyyden ja valon hallinta on edelleen näillä varsinaista kikkailua. Ainoa merkittävä muutos on, että lopputulos on heti tarkasteltavissa.
Ensi kosketus makromaailmaan
Olemme siis edelleen 80-luvun lopulla. Pakkaan uudet ja vanhat varusteet autoon ja otan suunnan intoa tännä kohti Turun Ruissalon Saaronniemeä. Perille päästyäni suunnistan Kuuvannokkaan vievän polun viereiselle mäkiselle maastolle. Hetken maastoa tutkittuani, löydän mieleisen paikan, mistä toivon löytäväni paljon makromaailman ihmeellisiä otuksia.
Jalusta paikalleen ja kamera palkeineen ja lankalaukaisimineen kiinni jalustaan. Jalustana toimi, ja toimii edelleen, Manfrotton klassinen 055. Jalusta ei ole varsinaisesti tarkoitettu makrokuvaukseen, mutta taipuu siihenkin myös tarvittaessa. Keskiputki on käännettävissä ylösalaisin, jolloin päästään kuvaamaan aivan maantasossa. Uudemmassa jalusta mallissa metalli on korvautunut hiilikuidulla, mikä on vähentänyt painoa merkittävästi. Manfrotto 055 on klassinen hyvä jalusta, mikä seisoo tukevasti raskaallakin kuormalla kovemmassakin tuulessa. Monestakaan tavarasta tai esineestä ei voi sanoa, että se on kestänyt lähes uuden veroisena 30 vuoden höykytyksen vaihtelevissa ja ja toisinaan sangen vaativissakin olosuhteissa.
Alien
Löydän kärpäsen tapaisen, kukassa tallustelevan noin puolen millimetrin otuksen. Alan suuntaamaan objektiivia keskittyneesti otusta kohden. Kohde tuo välittömästi mieleen isoine torahampaineen Alien elokuvien monsterin. Ensimmäisen Alien elokuva ja sen jatko-osa on jo tässä vaiheessa nähnyt ensi-iltansa, muokaten sopivasti mielikuviin uusia ”öklömönkijäisiä” rikastuttamaan erinäisiä painajaisia. On mielenkiintoista huomata, että alkujaan vuonna 1979 julkaistu elokuva tuottaa edelleen uusia Alien elokuvia. Samaan aikakauteen menee myös Star Wars jonka ensi-ilta oli 1977. Ja kun nykyhetkestä menemme 40 vuotta eteenpäin vuoteen 2057, niin löytyykö silloin jotain vastaavaa joka olisi saanut ensi-iltansa 2017?
Tuijotan keskittyneesti suoraan surman suuhun, samalla tarkentaen tiiviisti. Samalla hetkellä, kun painan laukaisimesta, monsteri päättää haukata objektiivin suhunsa. Vaistomaisesti heittäydyn taaksepäin välttyäkseni joutumasta itsekin ruuaksi, vetäen samalla lankalaukaisemen avustuksella koko kuvaus varustuksen itseni kanssa selälleen sammalien ja ruohon sekaan.
Katselen hetken ympärilleni, josko kukaan näki tapahtunutta. Onneksi ei nähnyt, ja alan hymyilemään tajutessani mitä hetki sitten oikein tapahtui. Jatkan hetken päästä kuvailuja ja sitten onkin edessä muutamien päivien odotus nähdäkseni mitä tuli tehtyä.
Lopputulos
80-luvun lopulla joutui siis odottamaan kuvien valmistumista. Oli sitten kysymys väri- tai mustavalkokuvista, joista jälkimmäiset valmistin omassa pimiössäni. Digiaika saattoi olla jo jonkun tiedemiehen märkä päiväuni laboratorion perukoilla, mutta tavallista kuluttajaa tuo aika antoi odottaa vielä odottaa. Tavallisia paperikuvia sai jo hyvinkin nopeasti, erilaisista kadunkulmiin ilmeistyneistä pikakuvavalmistamoista.
Itse kuitenkin kuvasin värikuvat lähinnä diakuvina, ja niiden kehitys ei onnistunut aivan kaikissa paikoissa. Ne jouduttiin lähettämään useimmiten muualle Suomeen, vähän isompien kuvavalmistamoiden hoidettavaksi. Isompien myytävien kuvarullien tarjotessa vain 36 kuvaa, kuvamäärätkin olivat rajallisia. Lisäksi jokaisen otetun ruudun hintaan vaikutti myös filminkehityksen maksullisuus.
Ammatikseen esimerkiksi urheilutapahtumia kuvaavat, saivat kameraan asentaa erillisen filmiperän, jos mieli kuvata kerralla enemmän ruutuja, vaihtamatta välillä filmiä. Filmiä sai myös metritavarana, ja filmiperään sitä sai mahtumaan huomattavasti enemmän. Luonnollisesti filmi piti saksia ja ladata kasettiin täysin pimeässä 🙂 Iso arvot olivat myös filmikohtaisia, ja laukussa pitikin olla sopiva valikoima eri herkkyyksisiä filmejä, erilaisia tilanteita varten. Saattaa kuulostaa sangen vaivaloiselta, mutta hyvin nuo filmien vaihdot sujuivat. Ruutunumero piti vain ottaa ensin talteen. Sitten filmi kelata purkkiin siten, että sen sai vielä takaisinkin. Ja kun filmin laittoi takaisin kameraan, piti laukaista kameraa objektiivinsuojus päällä ruudun kaksi merkatun määrän yli. Takaisinlaittoa, ei aivan auringonpaisteessa toki kannattanut tehdä, ellei ollut aivan pakko. Kamera oli aina hyvä peittää takilla tms. jotta minimoitiin mahdollinen valon pääsy negatiiville.
Oma kuvaamiseni nousi hyvin nopeasti erittäin vakavan harrastajan tasolle, joten ostin myös hyvin pian diafilmirullia laatikoittain säästääkseni kustannuksissa. Seurasin myös tarjouksia filmeistä joiden päiväykset olivat lähellä viimeistä parasta ennen päivää. Ostin yleensä kaiken saatavilla olevan ja varastoin ne pakkaseen, missä filmi säilyy pilaantumattomana. Toki se pitää muistaa myös sulattaa jääkaapin puolella, ennen käyttöä 🙂 Monasti sain kuulla ystäviltäni kuittailuja, että minulla on jääkaapissa ja pakastimessa enemmän filmiä, kuin ruokaa 🙂 Lähellä päiväystä olevat filmit piti myös käyttää ja kehittää nopeasti, mutta tämä ei itsellä ollut koskaan ongelma. Työskentelin tuolloin kameraliikkeessä, ja toisinaan vastaan tuli asiakkaita joilla filmi oli seissyt kamerassa parikin vuotta, ellei enemmän. Välillä kuvista tuli aivan hyviä ja välillä värit olivat sangen mielenkiintoisia. Toisinaan filmi oli tuhoutunut kokonaan. Kesällä keskipäivän aurinkoon ja autoon unohtaminen oli myös varma tapa tuhota filmi.
Kuvan oli myös onnistuttava kerralla, sillä ei ollut olemassa mitään ilmaisia GIMP tai kaupallisia Photoshop, Lightroom, Capture Onea tms. ohjelmistoja missä kuvaa olisi voinut parannella. Eipä tosin ollut tietokonettakaan mihin sellaisen olisi voinut asentaa 🙂 Tänään lopputuloksen näkee heti, ja tallennustilaakin on tarjolla lähes rajattomasti. Ja tuskimpa taivaskaan on rajana eri muokkausmahdollisuuksista joihin erilaiset ilmaiset ja maksulliset kuvanmuokkausohjelmat antavat mahdollisuuden.
Olisiko muokkausohjelmista ollut apua hurjan monsterin kuvan jälkikäsittelyssä, missä kamera laukesi kaatuessaan sammaleen sekaan? Ehkäpä siitä muutaman tunnin työstöllä saisi jotain aikaiseksi. Mutta ei sitä aina voi onnistua. Ei edes ihan joka kerta 🙂
Alla se ensimmäinen monsteri, tai se mitä siitä ylipäätään ruudulle tallentui 🙂
