Mereltä päin puhaltava tuuli saa pakkasen tuntumaan sangen viiltävältä, kävellessäni aamuun heräävässä Turun Linnan Puistossa.
Hieman etäämmällä näen oravan loikkivan etsimässä maasta täydennystä talvivarastoonsa.
Alan laittamaan välittömästi kameraani kuvausvalmiiksi, yrittäen samalla vaivihkaa hiipiä vähän lähemmäksi.
Hyviä oravakuvia en ole viimeaikoina juurikaan onnistunut tallentamaan, vaikka mielestäni olenkin liikkunut alueilla, missä oravia on yleensä ollut. Oikeastaan en ole edes viimeisen parin vuoden aikana onnistunut kunnollista kuvaa nappaamaan. Tarkemmin kuvaa, mihin olen itse täysin tyytyväinen.
Pyysin kollegalta jälkeenpäin konsultointia asiasta saadakseni epäilyilleni oravien vähyydestä vahvistusta.
Paikoissa joissa oravia on yleensä ollut, ei enää ole näkynyt, kuin yksittäisiä yksilöitä siellä täällä.
Muistan miten esimerkiksi Ruissalon Honkapirtin ympäristön tammimetsikössä on joskus ollut runsain määrin oravia.
Oravia on ollut niin paljon, että on ollut miltei mahdotonta olla törmäämättä niihin.
Mutta ainakin omalle kohdalle tuo mahdoton on muuttunut mahdolliseksi. Voi tietysti olla niinkin, että oravat ovat asettaneet minut karenssiin, kaikkoten aina minut nähdessään, ja esiintyen iloisina metsikön toisella puolella kuvaavalle kollegalleni 🙂
Näiden lähellä asutusta majailevien, ja varsinkin ”cityoravien”, pitäisi olla vähän ”kesympiä”, ja siten helpommin kuvattavissa.
Tuosta helppoudesta en sitten niin tiedä, ainakaan omalla kohdallani.
Voi olla, että turistikausi oli jo aikoja sitten päättynyt, eikä syytä kameralle poseeraamiseen oravan mielestä enää ollut.
Vain häilähdyksen kestävä näyttäytyminen, ja sitten nopea kipaisu puun latvoihin.
Mutta näyttävät oravatkin nauttivan talvesta. Siinä tuo kiisi pitkin lumisia oksia, pöllytellen lunta ympäriinsä piruetteja tehden. Välillä sain itsekin osani ilosta, niskaani putoavan lumen muodossa.
Meno oli sen verran vauhdikasta, että harvoin onnistuin vangitsemaan oravan kokonaisuudessaan kuvaan. Useimmissa kuvissa näkyivät vain häntä, tai pelkkä puun runko.
Turun Linnanpuiston alueella seisoo vanha aitta, minkä toinen yläkulma kertoo joskus uhanneesta tulipalosta.
Seurasin oravan määrätietoista kiipeilyä aittan seinää pitkin, kunnes tämä katosi tuuletusaukosta sisätiloihin.
Pian sisältä alkoi kantautumaan ääniä, joita en esimerkiksi haluisi omasta keittiön kaapistani kuulla.
Siis siitä kaapista missä säilytän astioitani.
Vähän ajan päästä orava istui taas tyytyväisenä viereisen puun oksalla, napostellen herkkupalaa. Aitta toimi ilmeisemmin hyvänä pikaruokalana aina tarvittaessa.
En tiedä onko oravien elintilat erinäisen rakentamisen seurauksena kaventuneet,
vai mikä lie syy niiden vähyyteen.
Joka tapauksessa niiden energistä touhuilua on sangen rentouttavaa seurailla. Aika oli jälleen kulunut siivillä, ja pakkanenkin tuntui kiristävän purenta otettaan sormenpäissäni.
Aloin kaipaamaan lämmintä kahvikupposta, ja päätin jättää oravan puuhastelemaan omassa rauhassa askareitaan.
Mitä yhteistä on maanviljelijällä ja valokuvaajalla?
Kumpikaan ei koskaan ole tyytyväinen vallitseviin sääolosuhteisiin.
Olin hyvän ystäväni kanssa pitkään suunnitellut valokuvausreissua Fiskarssiin ja sen lähiympäristöön. Matkaa oli jo monasti siirretty huonojen säiden takia,
mutta viimein koitti päivä, jolloin kaikki osatekijät osuivat kohdalleen.
Aurinko paistoi lähes kirkkaalta taivaalta, ja syksyisen päivän lämpötila nousi kepeästi pariinkymmeneen asteeseen. Valokuvaajat vain eivät olleet tyytyväisiä.
Nyt aurinko paistoi liian jyrkästi luoden suuret kontrastierot.
Aina kuvakulman näyttäessä hyvältä, aurinko paistoi suoraan linssiin.
Olimme myös hieman ylipukeutuneet, varautuen hieman kylmempiin olosuhteisiin.
Mutta emme antaneet näiden pienten osatekijöiden häiritä.
Fiskars on hieno kohde valokuvaukselle ja luo hienot puitteet maisemakuvauksen lisäksi myös muotokuvaukselle.
Paikka on myös oiva matkailukohteena miljöön lisäksi pienine käsityöpajoineen ja putiikkeineen.
Hyvän oluen ystävänä voin näin jälkikäteen sanoa, että hieman jäi kaivelemaan unohdus vierailla Rekolan Panimossa.
Toisaalta siitä saa hyvän syyn vierailla Fiskarssissa uudelleen.
Fiskarssin keskustaan saavuttaessa huomio kiinnittyi pieneen höyryveturiin, joka kokonsa puolesta muistutti lasten leikkipaikalle rakennettua leikkijunaa.
Veturin historia ei kuitenkaan ollut leikkimistä, vaan se oli aikoinaan ollut vankka työjuhta.
Emme voineet olla hämmästelemättä veturin pienuutta, sillä ohjaamoon tuntui mahtuvan lähinnä kymmenvuotias lapsi.
Mutta voimallaan tuo pikku veturi oli aikoinaan korvannut monta hevosta.
Höyryveturin kuljettajan työ oli todellisuudessa fyysistä voimaa vaativa työ, pölyisässä ja meluisassa ympäristössä.
Tai ainakin niin olen sen itse ymmärtänyt.
Kun tänä päivänä pitää fyysiselle voimalle ja kunnolle antaa kasvot, mieleeni tulee lähinnä TV:stä tuttu Bull Mentula. En vain voinut kuin hymyillä mielikuvalle, kun yritin mahduttaa häntä veturikuskiksi pieneen ohjaamoon. Ohjaamoon mikä sai lasten leikkimökinkin tuntumaan isolta kartanolta.
Kylää halkovan joen varrella uiskenteli lukuisia sorsia, mutta niiden kuvaaminen osoittautui sangen työlääksi.
Sorsat osoittautuivat sangen epäkuvattaviksi. Aina yrittäessäni siirtyä vähänkin parempaan kuvausasemaan, sorsat päättivät siirtyä muualle.
Enkä voi sanoa, että ystävälläni olisi ollut sen parempaa onnea.
Ehkäpä sorsat olivat kesän mittaan saaneet tarpeekseen kameroineen heiluvista turisteista.
Itse tyydyin lopulta tallentamaan jokivarren maisemia, hankalasta valosta välittämättä. Pienoiset syksyn merkit olivat jo nähtävissä puiden lehdissä. Totesimme paikan olevan varmastin todella upea, kunhan ruska-aika pääsee kunnolla vauhtiin.
Vanhan myllyn luona tunnelmaa lisäsi padosta juoksevan veden kohina.
Saadaksemme parempaa kuvakulmaa, laskeuduimme penkereeltä alas aivan joen tuntumaan.
Muistin miten Fiskarssin lähistöllä asusteleva ystäväni kertoi olleensa kuvaamassa paikallisella järvellä.
Hänellä oli seissyt kaksi salamavaloa jalustoillaan keskellä järveä, ja tuuli oli kaatanut ne upottaen järven pohjaan.
Valot olivat uintireissusta suivaantuneina lopettaneet toimintansa.
Sen muistaen katsoin huolestuneena ystävääni, joka seisotti kameraansa jalustalla joessa, ottaen kuvia vähän pidemmällä suljinajalla.
Huomautin hänelle, että hän pitäisi edes kameran hihnasta kiinni.
Jos Nikoni päättäisi lähteä uintikierrokselle, hänen osaltaan homma loppuisi siihen.
kameran uittaminen jäi onneksi väliin, ja matkamme jatkui.
Päätimme reissumme Mustion Linnaan.
Jos Fiskarssin kylässä saisi kulumaan päivän jos toisenkin, saisi Mustion Linnan alueella kulumaan toisen mokoman.
Suomesta löytyy uskomattoman hienoja paikkoja, ja aina ei tarvitse etelärannikolta matkustaa Lappiin asti.
Lappi on kyllä ehdottomasti lumoava paikka, niin kesällä, kuin talvella, sitä ei ole kiistäminen.
Ja Lapissa sen laajuudessaan saa kulumaan viikon jos toisenkin.
Mutta etelästä ei välttämättä tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan, jos lähialueet ovat tarkastamatta.
Pääkaupunkiseudulla asuville Fiskars on käytännössä vieressä, eikä Turun suunnastakaan matkaa ole kuin noin 130 km. Eli rauhallisesti autolla ajaen noin puolitoista tuntia per suunta.
Ja ketkä ovat hieman kauempaa tulossa voivat hyvin sivuuttaa Turun Ja Helsingin,
ja ajaa suoraan Fiskarssiin 🙂
Vanha ystäväni vuosien takaa kysyi taannoin minulta vanhoista kuvista.
Kuvista joita vuosien varrella olen ottanut paljon, matkoilla ja tapahtumissa,
ja joissa ystävänikin on ollut läsnä.
Nyt kun vuosia oli karttunut , hän oli alkanut kaipaamaan kuvia vanhoista muistoista,
joista tallenteet olivat kaikki jääneet valokuvaajalle.
Onneksi näin oli tapahtunut, sillä historiaa muisteltaessa ne olivat helposti esiin otettavissa todentamaan vanhoja näkymiä ja tapahtumia.
Kuvia katsellessani ajauduin itsekin aikamatkalle menneisyyteen.
Ja yksi tarina aikamatkalta menee näin…
Heinä – Elokuu 1990
Waterford Station Ireland 1990
Istuin ystäväni kanssa junassa matkalla Dublinista Pohjois-Irlannin puolelle Belfastiin.
Katselin ikkunasta ihastellen sinisiksi maalattuja asemia, joissa aina välillä pysähdyimme.
Oli heinä – elokuu 1990 ja elämä hymyili. Olin ensimmäisellä täysipitkällä kesälomalla.
Ainoa asia mitä itse sillä hetkellä kaipasin oli se Irlannin kuuluisa sade.
Olin siis osunut sateistaan kuululle saarelle sellaisena ajanjaksona,
jona koko maata koetteli jo noin kaksi viikkoa kestänyt kuivuus ja sateettomuus.
Silti vähän kuivempana versionakin maa tarjosi valokuvaajalle hienoja kuvauskohteita.
Silta ja kuiva joki Killarney Ireland 1990
Pian huomasimme olevamme Pohjois-Irlannin puolella.
Siniset asemarakennukset olivat vaihtuneet kolkoiksi grafiteilla koristelluiksi hökkeleiksi.
Saavuttuamme Belfastiin tarkistimme opasteista lähimmän retkeilymajan sijainnin.
Sellainen sijaitsisi Shoreroadilla ( suom. Rantatie ), minne ei olisi kovinkaan kummoinen kävelymatka.
Oikea tie löytyi pian, mutta retkeilymaja vain loisti poissaolollaan.
Rakennukset muuttuivat aina vain huonokuntoisemmiksi, ja rakennusten seinustoihin nojaili epämääräisen näköisiä hahmoja.
Ystävällisyys huokui hahmoista poissaolollaan, ja tilalla oli lähinnä apatiaa muistuttava olotila. Katsoimme heidän osalta parhaaksi jättää kyselyt retkeilymajan mahdollisesta sijainnista väliin.
Samanaikaisesti huomasimme kadun toisella puolella joukon ihmisiä tulevan talosta ulos.
Paikallinen Pelastusarmeija oli päättämässä kokoustaan, ja väki oli juuri ulkona hyvästelemässä toisiaan.
Kävelimme kadun toiselle puolelle kysyäksemme neuvoja.
Heti kohdallemme osui kaksi vanhempaa naista joilta osoitetta kysyimme.
Heidän ilmeensä oli järkyttynyt.
Ei järkyttynyt siitä, että kysyimme jotain, vaan siitä, että olimme yleensä sillä alueella.
Olimme osuneet johonkin vähemmän turvalliseen paikkaan, missä ei mitään retkeilymajaa ollut koskaan ollutkaan.
En tänä päivänä oikein tiedä mitä kaikkea naiset sanoivat, sillä paikallinen murre oli aika hankalaa ymmärrettävää.
Ystävällisesti he kuitenkin kuskasivat meidät autollaan lähimpään hotelliin.
Tai oikeastaan he vaativat sitä, sillä he eivät suostuneet siihen, että olisimme illan hämärässä kävelleet hotellille.
IRA oli myös tuolloin vielä aktiivinen. Paikalliset ihmettelivät,
että olimme ylipäätänsä junalla päässet perille, sillä IRA heidän kertomansa mukaan räjäytteli rautateitä jatkuvasti.
Tärkeimmät rakennukset olivat myös Belfastissa suljettu hiekkaestein,
joiden sisäpuolella hampaisiin asti aseistautunut sotilas vartioi, tähdäten jatkuvasti tiettyyn suuntaan.
Valokuvaaja minussa olisi mielellään ikuistanut nämä tarkemmin,
mutta olin saanut informaatiota välttää näiden kohteiden kuvaamista.
Sikäli mikäli en olisi halunnut viettää yötäni putkassa, tai muussa vähän tarkemmin vartioidussa paikassa.
Lisäksi kaduilla partioivat jatkuvasti kevyet panssariajoneuvot, ja keskustaan menevät linja-autot tarkastettiin ennen keskustaan pääsyä.
Belfastin vartioitua keskustaa 1990
30 heinäkuuta 1990
Paikallisen tv-kanavan uutisista selvisi, että päivällä oli samaan aikaan toisella puolella kaupunkia ollut myös pommiräjähdys.
Iskussa kuoli kaksi poliisia ja kaksi nunnaa. IRA pahoitteli tiedotteessaan nunnien kuolemaa, ja kertoivat iskun olleen suunnatun poliiseja kohtaan.
Meistä se tuntui peloittavalta, mutta paikalliset olivat niihin kuulema tottuneet.
Myöhemmin lähtiessämme pois Belfastista juna pysähtyi.
Konduktööri tuli ystävällisesti ilmoittamaan matkan kohta jatkuvan, pahoitellen viivytystä.
Tapahtuma näytti olevan aivan normaali tapahtuma, sillä paikalliset jatkoivat
tyynesti keskustelujaan ja aamulehden lukemistaan.
Vieressämme auki olevasta ikkunasta kantautuvista laukausten vaihdoista huolimatta.
Vatioitu katu Belfastissa 1990
Sodan kynnyksellä
Seuraava matkakohde oli silloinen Jugoslavia. Maasta jäi mieleen ahdistunut mielikuva,
mikä selittyi myöhemmin seuraavana vuonna syttyneenä sisällis sotana.
Siellä törmäsin myös etniseen puhdistukseen.
Kävellessäni Ljublianassa törmäsin kerrostalon asukkaisiin, jotka oli kaikki häädetty huonekaluineen ja tavaroineen pihalle.
Paikalle oli tuotu purkukalustoa ja kuorma-autoja. Talo aiottiin oletettavasti purkaa.
Myöhemmin ymmärsin asukkaiden olleen etnistä vähemmistöä ja kuorma-autojen tarkoituksena oli kuljettaa asukkaat pois jonnekkin muualle.
Tätä en tietysti itse nähnyt, mutta niiden tapahtumien valossa mitä sodasta lopulta uutisoitiin tulin vain siihen johtopäätökseen.
Voi tietysti hyvinkin olla, että tapahtumien kulku ei lopulta ollut niin synkkä, ja perheille oli järjestetty uudet asunnot jossain muualla.
Rakas lukija, minä tiedän kyllä, edellinen lause henkii isosti sarkasmia nykytiedon valossa.
Näkymä asuinalueelta. Pula Jugoslavia 1990
Jonkin aikaa Jugoslaviata kierrettyämme lähdimme viimein matkalle kotiin.
Saksassa ostin junassa London Times:in lukeakseni mitä kaikkea maailmalla oli kuukauden aikana tapahtunut.
Lehdessä oli iso kirjoitus siitä miten Irak oli hyökännyt Kuwaitiin.
Lopuksi
Näin jälkeen ajatellen, elimme tietämättämme keskellä historiallisia tapahtumia.
Vasta vuosi oli kulunut Berliinin muurin murtumisesta, minkä johdosta Pink Floydkin piti konsertin. Tai näin ainakin itse sen ymmärsin.
Konserttia seurasin televisiosta Irlannissa Kilarneyssä paikallisessa linnassa sijaitsevassa retkeilymajassa.
Retkeilymajan päärakennus Killarney Ireland
Noiden hetkien vaikutukset tuntuvat yhä, sekä minussa että maailmalla.
Kuvasin matkan aikana julmetun määrän dia kuvia, joiden merkityksen olen
vasta viime vuosina tajunnut.
Me teemme historiaa joka päivä, ja tahtomattamme tai tarkoituksella tallennamme sitä kameroillamme.
Valokuvalla on iso rooli dokumenttiaineistona, kun historiaa kirjoitetaan ja muistellaan.