Mereltä päin puhaltava tuuli saa pakkasen tuntumaan sangen viiltävältä, kävellessäni aamuun heräävässä Turun Linnan Puistossa.
Hieman etäämmällä näen oravan loikkivan etsimässä maasta täydennystä talvivarastoonsa.
Alan laittamaan välittömästi kameraani kuvausvalmiiksi, yrittäen samalla vaivihkaa hiipiä vähän lähemmäksi.
Hyviä oravakuvia en ole viimeaikoina juurikaan onnistunut tallentamaan, vaikka mielestäni olenkin liikkunut alueilla, missä oravia on yleensä ollut. Oikeastaan en ole edes viimeisen parin vuoden aikana onnistunut kunnollista kuvaa nappaamaan. Tarkemmin kuvaa, mihin olen itse täysin tyytyväinen.
Pyysin kollegalta jälkeenpäin konsultointia asiasta saadakseni epäilyilleni oravien vähyydestä vahvistusta.
Paikoissa joissa oravia on yleensä ollut, ei enää ole näkynyt, kuin yksittäisiä yksilöitä siellä täällä.
Muistan miten esimerkiksi Ruissalon Honkapirtin ympäristön tammimetsikössä on joskus ollut runsain määrin oravia.
Oravia on ollut niin paljon, että on ollut miltei mahdotonta olla törmäämättä niihin.
Mutta ainakin omalle kohdalle tuo mahdoton on muuttunut mahdolliseksi. Voi tietysti olla niinkin, että oravat ovat asettaneet minut karenssiin, kaikkoten aina minut nähdessään, ja esiintyen iloisina metsikön toisella puolella kuvaavalle kollegalleni 🙂
Näiden lähellä asutusta majailevien, ja varsinkin ”cityoravien”, pitäisi olla vähän ”kesympiä”, 
ja siten helpommin kuvattavissa.
Tuosta helppoudesta en sitten niin tiedä, ainakaan omalla kohdallani.
Voi olla, että turistikausi oli jo aikoja sitten päättynyt, eikä syytä kameralle poseeraamiseen oravan mielestä enää ollut.
Vain häilähdyksen kestävä näyttäytyminen, ja sitten nopea kipaisu puun latvoihin.
Mutta näyttävät oravatkin nauttivan talvesta. Siinä tuo kiisi pitkin lumisia oksia, pöllytellen lunta ympäriinsä piruetteja tehden. Välillä sain itsekin osani ilosta, niskaani putoavan lumen muodossa.
Meno oli sen verran vauhdikasta, että harvoin onnistuin vangitsemaan oravan kokonaisuudessaan kuvaan. Useimmissa kuvissa näkyivät vain häntä, tai pelkkä puun runko.
Turun Linnanpuiston alueella seisoo vanha aitta, minkä toinen yläkulma kertoo joskus uhanneesta tulipalosta.
Seurasin oravan määrätietoista kiipeilyä aittan seinää pitkin, kunnes tämä katosi tuuletusaukosta sisätiloihin.
Pian sisältä alkoi kantautumaan ääniä, joita en esimerkiksi haluisi omasta keittiön kaapistani kuulla.
Siis siitä kaapista missä säilytän astioitani.
Vähän ajan päästä orava istui taas tyytyväisenä viereisen puun oksalla, napostellen herkkupalaa. Aitta toimi ilmeisemmin hyvänä pikaruokalana aina tarvittaessa.
En tiedä onko oravien elintilat erinäisen rakentamisen seurauksena kaventuneet,
vai mikä lie syy niiden vähyyteen.
Joka tapauksessa niiden energistä touhuilua on sangen rentouttavaa seurailla. Aika oli jälleen kulunut siivillä, ja pakkanenkin tuntui kiristävän purenta otettaan sormenpäissäni.
Aloin kaipaamaan lämmintä kahvikupposta, ja päätin jättää oravan puuhastelemaan omassa rauhassa askareitaan.
Fiskarssin keskustaan saavuttaessa huomio kiinnittyi pieneen höyryveturiin, joka kokonsa puolesta muistutti lasten leikkipaikalle rakennettua leikkijunaa.
Kylää halkovan joen varrella uiskenteli lukuisia sorsia, mutta niiden kuvaaminen osoittautui sangen työlääksi.
Vanhan myllyn luona tunnelmaa lisäsi padosta juoksevan veden kohina.
