valokuvaus | Foto Jussi - Ylivalo Studio

25.5.2017

Alieneja ja nostalgian hämyjä

Kun edellisessä blogissani kirjoitin mitä kaikkea voi sattua, sai se minut muistelemaan menneitä hauskoja kömmähdyksiä ja uppoutumaan hetkeksi nostalgian syövereihin. Paljon on viimeisen 30 vuoden aikana muuttunut, mutta paljon on myös ennallaan.
Itse en mennyttä aikaa kaipaa, mutta on toki hyvä, että nuoren polven kuvaajat opastetaan myös vanhan tekniikan saloihin.
Kiireettömyys mikä tänään loistaa poissaolollaan, olisi tosin kiva saada takaisin. Toisaalta joinain öinä saattoi omassa pimiössä se kiireettömyyskin olla kovasti kyseenalaista 🙂 Koska saman mihin ennen meni koko yö pimiössä, tekee nyt 10 minuutissa tietokoneella, on kai oikeampaa todeta kiireen vain muuttaneen muotoaan.

Varusteiden päivitystä

Eletään kesää 80-luvun loppulla. Nuori valokuvaaja on saanut kipinän tutustua makromaailmaan, ja hetken säästettyään hankkinut kameraansa palkeet, eli ns. paljeloittorenkaan, sekä kääntörenkaan. Kääntörenkaalla objektiivi saadaan kiinnitettyä väärinpäin kameraan.
Kääntörengas on jo itsessään edullinen ja helppo tapa päästä lähemmäs kohdetta. Loittorenkaalla pystytään tarkentamaan myös huomattavasti lähemmäksi mitä ilman olisi mahdollista. Palje taas helpottaa tarkennusta, sekä suurennuksen ja etäisyyden hallintaa ollen säätöalueeltaan kiinteätä loittoa monipuolisempi.

Yhdistettynä loitto- ja kääntörengas vievät siten vielä lähemmäs, mitä näillä yksittäin olisi mahdollista. Terävyydessä loitto- ja kääntörengasta käyttämällä hävitään hieman oikeille makro-objektiiveille, mutta ne ovat edullinen ja helppo tapa päästä tutustumaan makromaailmaan. Erilaiset loitto- kääntörengas yhdistelmät digikameraan maksavat tällä hetkellä 50€ – 200€ välillä. Hyvät makro-objektiivit mallista riippuen 500€ – 2000€ välillä, ylärajan ollessa enemmänkin kysymysmerkki, jos etsii ehdottoman parasta laatua isolla budjetilla. Itse en lähde eroja kuvalaadussa loittorenkaiden ja makro-objektiivien välillä sen kummemmin analysoimaan, koska en ole aiheeseen sen syvemmin perehtynyt. Jokainen voi toki hinta eroista tehdä jotain päätelmiä.

Loittorengas on käytännössä tyhjä tila kameran ja objektiivin välissä. Kätevä kodin tee se itse nikkari rakentaakin oman loittorenkaan tyhjästä maitopurkista, ilmastointiteipillä ja matta mustalla spray värillä 🙂
Loitto- ja kääntörenkaita käytetään siis edelleen digikameroissa, mutta itse en niiden kanssa ole enää puuhastellut nega-aikakauden jälkeen. Tarkennus, syvyysterävyyden ja valon hallinta on edelleen näillä varsinaista kikkailua. Ainoa merkittävä muutos on, että lopputulos on heti tarkasteltavissa.

Ensi kosketus makromaailmaan

Olemme siis edelleen 80-luvun lopulla. Pakkaan uudet ja vanhat varusteet autoon ja otan suunnan intoa tännä kohti Turun Ruissalon Saaronniemeä. Perille päästyäni suunnistan Kuuvannokkaan vievän polun viereiselle mäkiselle maastolle. Hetken maastoa tutkittuani, löydän mieleisen paikan, mistä toivon löytäväni paljon makromaailman ihmeellisiä otuksia.

Jalusta paikalleen ja kamera palkeineen ja lankalaukaisimineen kiinni jalustaan. Jalustana toimi, ja toimii edelleen, Manfrotton klassinen 055. Jalusta ei ole varsinaisesti tarkoitettu makrokuvaukseen, mutta taipuu siihenkin myös tarvittaessa. Keskiputki on käännettävissä ylösalaisin, jolloin päästään kuvaamaan aivan maantasossa. Uudemmassa jalusta mallissa metalli on korvautunut hiilikuidulla, mikä on vähentänyt painoa merkittävästi. Manfrotto 055 on klassinen hyvä jalusta, mikä seisoo tukevasti raskaallakin kuormalla kovemmassakin tuulessa. Monestakaan tavarasta tai esineestä ei voi sanoa, että se on kestänyt lähes uuden veroisena 30 vuoden höykytyksen vaihtelevissa ja ja toisinaan sangen vaativissakin olosuhteissa.

Alien

Löydän kärpäsen tapaisen, kukassa tallustelevan noin puolen millimetrin otuksen. Alan suuntaamaan objektiivia keskittyneesti otusta kohden. Kohde tuo välittömästi mieleen isoine torahampaineen Alien elokuvien monsterin. Ensimmäisen Alien elokuva ja sen jatko-osa on jo tässä vaiheessa nähnyt ensi-iltansa, muokaten sopivasti mielikuviin uusia ”öklömönkijäisiä” rikastuttamaan erinäisiä painajaisia. On mielenkiintoista huomata, että alkujaan vuonna 1979 julkaistu elokuva tuottaa edelleen uusia Alien elokuvia. Samaan aikakauteen menee myös Star Wars jonka ensi-ilta oli 1977. Ja kun nykyhetkestä menemme 40 vuotta eteenpäin vuoteen 2057, niin löytyykö silloin jotain vastaavaa joka olisi saanut ensi-iltansa 2017?

Tuijotan keskittyneesti suoraan surman suuhun, samalla tarkentaen tiiviisti. Samalla hetkellä, kun painan laukaisimesta, monsteri päättää haukata objektiivin suhunsa. Vaistomaisesti heittäydyn taaksepäin välttyäkseni joutumasta itsekin ruuaksi, vetäen samalla lankalaukaisemen avustuksella koko kuvaus varustuksen itseni kanssa selälleen sammalien ja ruohon sekaan.

Katselen hetken ympärilleni, josko kukaan näki tapahtunutta. Onneksi ei nähnyt, ja alan hymyilemään tajutessani mitä hetki sitten oikein tapahtui. Jatkan hetken päästä kuvailuja ja sitten onkin edessä muutamien päivien odotus nähdäkseni mitä tuli tehtyä.

Lopputulos

80-luvun lopulla joutui siis odottamaan kuvien valmistumista. Oli sitten kysymys väri- tai mustavalkokuvista, joista jälkimmäiset valmistin omassa pimiössäni. Digiaika saattoi olla jo jonkun tiedemiehen märkä päiväuni laboratorion perukoilla, mutta tavallista kuluttajaa tuo aika antoi odottaa vielä odottaa. Tavallisia paperikuvia sai jo hyvinkin nopeasti, erilaisista kadunkulmiin ilmeistyneistä pikakuvavalmistamoista.

Itse kuitenkin kuvasin värikuvat lähinnä diakuvina, ja niiden kehitys ei onnistunut aivan kaikissa paikoissa. Ne jouduttiin lähettämään useimmiten muualle Suomeen, vähän isompien kuvavalmistamoiden hoidettavaksi. Isompien myytävien kuvarullien tarjotessa vain 36 kuvaa, kuvamäärätkin olivat rajallisia. Lisäksi jokaisen otetun ruudun hintaan vaikutti myös filminkehityksen maksullisuus.

Ammatikseen esimerkiksi urheilutapahtumia kuvaavat, saivat kameraan asentaa erillisen filmiperän, jos mieli kuvata kerralla enemmän ruutuja, vaihtamatta välillä filmiä. Filmiä sai myös metritavarana, ja filmiperään sitä sai mahtumaan huomattavasti enemmän. Luonnollisesti filmi piti saksia ja ladata kasettiin täysin pimeässä 🙂 Iso arvot olivat myös filmikohtaisia, ja laukussa pitikin olla sopiva valikoima eri herkkyyksisiä filmejä, erilaisia tilanteita varten. Saattaa kuulostaa sangen vaivaloiselta, mutta hyvin nuo filmien vaihdot sujuivat. Ruutunumero piti vain ottaa ensin talteen. Sitten filmi kelata purkkiin siten, että sen sai vielä takaisinkin. Ja kun filmin laittoi takaisin kameraan, piti laukaista kameraa objektiivinsuojus päällä ruudun kaksi merkatun määrän yli. Takaisinlaittoa, ei aivan auringonpaisteessa toki kannattanut tehdä, ellei ollut aivan pakko. Kamera oli aina hyvä peittää takilla tms. jotta minimoitiin mahdollinen valon pääsy negatiiville.

Oma kuvaamiseni nousi hyvin nopeasti erittäin vakavan harrastajan tasolle, joten ostin myös hyvin pian diafilmirullia laatikoittain säästääkseni kustannuksissa. Seurasin myös tarjouksia filmeistä joiden päiväykset olivat lähellä viimeistä parasta ennen päivää. Ostin yleensä kaiken saatavilla olevan ja varastoin ne pakkaseen, missä filmi säilyy pilaantumattomana. Toki se pitää muistaa myös sulattaa jääkaapin puolella, ennen käyttöä 🙂 Monasti sain kuulla ystäviltäni kuittailuja, että minulla on jääkaapissa ja pakastimessa enemmän filmiä, kuin ruokaa 🙂 Lähellä päiväystä olevat filmit piti myös käyttää ja kehittää nopeasti, mutta tämä ei itsellä ollut koskaan ongelma. Työskentelin tuolloin kameraliikkeessä, ja toisinaan vastaan tuli asiakkaita joilla filmi oli seissyt kamerassa parikin vuotta, ellei enemmän. Välillä kuvista tuli aivan hyviä ja välillä värit olivat sangen mielenkiintoisia. Toisinaan filmi oli tuhoutunut kokonaan. Kesällä keskipäivän aurinkoon ja autoon unohtaminen oli myös varma tapa tuhota filmi.

Kuvan oli myös onnistuttava kerralla, sillä ei ollut olemassa mitään ilmaisia GIMP tai kaupallisia Photoshop, Lightroom, Capture Onea tms. ohjelmistoja missä kuvaa olisi voinut parannella. Eipä tosin ollut tietokonettakaan mihin sellaisen olisi voinut asentaa 🙂 Tänään lopputuloksen näkee heti, ja tallennustilaakin on tarjolla lähes rajattomasti. Ja tuskimpa taivaskaan on rajana eri muokkausmahdollisuuksista joihin erilaiset ilmaiset ja maksulliset kuvanmuokkausohjelmat antavat mahdollisuuden.

Olisiko muokkausohjelmista ollut apua hurjan monsterin kuvan jälkikäsittelyssä, missä kamera laukesi kaatuessaan sammaleen sekaan? Ehkäpä siitä muutaman tunnin työstöllä saisi jotain aikaiseksi. Mutta ei sitä aina voi onnistua. Ei edes ihan joka kerta 🙂

Alla se ensimmäinen monsteri, tai se mitä siitä ylipäätään ruudulle tallentui 🙂

26.4.201726.4.2017

Tarinoita kuvien takaa

Mieleeni muistui taannoinen keskustelu ystäväni kanssa, edempänä kerrottavan tapauksen jälkimainingeissa. Kun siis naureskelimme, että kaikkea sitä voi sattua, eikä katsoja edes tiedä mitä kuvien takana on tapahtunut.
Yksi taidemaalari oli sanonut ystävälleni, että olisi mukava olla seuraamassa joskus kuvauksia, koska kuvissa on niin suuri eroottinen lataus.
Ystäväni lausahti hymyillen minulle, että hän ei itse kuvauksesta löydä erotiikkaa kaivamallakaan. Katselimme erästä metsäisessä maastossa virtaavan puron luona otettua kuvaa, missä malli istui kivellä osittain alastomana. Ystäväni kertoi miten hän ja malli olivat molemmat sadatellen huitoneet pois ympärillä vellovia verenhimoisia hyttysiä.
Ja siinä puremataukojen lomassa yrittäneet ottaa kuvia.
Mutta näinhän se on. Kuva kuitenkin välittää katsojalleen jonkin aistimuksen,
mitä kuvaaja ja malli ovat halunneet kuvaushetkellä luoda kuvaan.
Mutta todelliset tapahtumat ja tunnelmat kuvan takana, poikkeavat usein itse kuvasta.

Minulta on myös monasti kysytty tarinoita kuvien takaa, joten kerron tässä nyt yhden sellaisen.

On huhtikuu ja aurinkoinen maanantai aamu. Maisema näyttää lämpimän keväiseltä, mutta ulos astuessa kylmästi puhaltava tuuli antaa ihoa viiltävän muistutuksen todellisuudesta.
Vielä nopea kameravarusteiden tarkastus, ennen studiolle lähtöä. Kuvauksen alkamiseen on vielä aikaa, ja sitä näyttää olevan vielä riittävästi valojen säätöön studiossakin.
Saavuttuani studiolle laitan kakluuniin tulen, tuomaan lämpöistä hehkua vastapainoksi ulkona ihoa veistelevälle viimalle.
Kurkistus muistiinpanoihin, ja säätämään valoja suunnitelman mukaisiksi. Kaikki näyttää toimivan mitä loistavammin, ja ensimmäistä kuvasarjaa päästäisiin ottamaan välittömästi mallin saapuessa.
Huomaan mallin ajavan autollaan pihaan. Samalla kun olen lähtemässä mallia vastaan, katkeaa kaikki sähköt. Vähän hetkeä myöhemmin saan tiedon, että kyseessä ei ole mikään muutaman minuutin katkos, vaan nyt puhutaan tunneista.
Täysin varmaa on se, että kuvaussuunnitelmat menivät täysin uusiksi. Ulos ei ole asiaa kuvaamaan ilman talvivarusteita, ja ainoa vaihtoehto on kuvata sisällä luonnon valossa. Kuvauksen siirto sähköisempään ajankohtaan, ei enää tässä vaiheessa tule kysymykseen.
Aurinko paistaa onneksi kirkkaasti ikkunasta sisään, joten sitä voi hyödyntää kuvauksessa.

Kaivan laukusta valotusmittarin, tarkistaakseni valoisuuden eri pisteissä. Valotusmittarin akku on ottanutkin yllättäin nokkiinsa pienestä seisonta ajasta, ja tyhjentynyt. Sitä pystyisi kyllä käyttämään verkkovirrankin avulla, mutta verkosta saatava virta on sattuneesta syystä nyt hieman heikkoa. En siis tarvitse erillistä valoitusmittaria, kameran oma saa riittää.
Tässä vaiheessa alkaa tunne siitä ”maanantaista” valtaamaan alaa. Siis siitä maanantaista jolloin luodaan niitä ns. ”maanantaikappaleita”.
Nopea käsisalaman tarkistus. Akut toimivat, joten käsisalamaa voi käyttää apuna. Olisi toisaalta ollut suuri hämmästys jos käsisalamakin olisi ollut toimintakunnoton. Olinhan sen tarkistanut edellisenä iltana, ja ladannut akut vara akkuja myöden täyteen.
No, mikään ei kyllä tässä vaiheessa yllättäisi. Heijastin telineeseen, käsisalama radiolaukaisimeen ja jalustalle, ja sitten kuvaamaan.

Otos lopputuloksista

Vasemmanpuolinen kuva on alkuperäinen. Kuvan vasemmalla puolella on mallin edessä heijastin suuntaamassa ikkunasta tullutta valoa takaisin päin. Tarkoituksena tasata valoa kirkkaan ikkunan ja pimentoon jäävien kasvojen välillä. Oikealta puolelta tullut käsisalama on ollut hieman liian voimakas, koska se on luonut näkyvän varjon vasemmalle puolelle. Oikeanpuoleista kuvaa on käsitelty vain niin, että huonetta on ”tummennettu”. Varjon olisi saanut käsiteltyä pois, mutta jätin sen lisäämään hieman dramatiikkaa kuvaan.

Seuraava oikealla oleva kuva on otettu samoilla asetelmilla, paitsi oikealla puolella olleen käsisalaman tehoa on laskettu merkittävästi.
Herkkyytenä, aukkona ja nopeutena on kaikissa iso 200 / f 7,1 ja 1/80
Isommalla herkkyydellä olisi tietysti saanut suljinaikaa nopeammaksi, tai aukkoa pienemmäksi ja siten syvyysterävyyttä lisää. Halusin tässä välttää isomman herkkyyden tuomaa rakeisuutta. Toisaalta rakeisuus tuo kuvaan myös omaa tunnelmaa, mitä voi käyttää yhtenä tehokeinoista.
Nyt valitsin kuitenkin näin 🙂
Käsisalamankin olisi voinut halutessaan jättää käyttämättä, ja toimia pelkästään heijastimen avulla.

Kun luonnonvalossa kuvataan, myös olosuhteet vaihtelevat. Aurinko siirtyi, eikä tarjonnut ikkunan edessä enää niin hyvää paikkaa kuvaamiselle.

Vasemmalla oleva kuva on otettu keskemmällä huonetta ikkunasta lankeavan valonsäteen edessä.
Mallin edessä on heijastin antamassa hämärälle puolelle valoa.
Salama on tullut oikealta sivusta, tasamaan heijastimelta hämärään jäävää puolta.

Periaatteessa päivän kuvaustilanne ei poikennut normaalista miljöökuvauksesta. Miljöössä kuvattaessa tilanteet vaihtuvat nopeasti, ja jos hetki sitten oli auringonpaisteinen päivä, voi äkkiä olla pilvistä tai sataa vettä. Vaaditaan nopeaa improvisointikykyä ja myös ennakointia suunnittelussa.
Kaikenlaiseen nykyaikaiseen ”hilavitkuttimeen” tottuneelle on hyvää terapiaa ajautua välillä surffailemaan epävarmuusalueille, täysin rutiini tilanteissa. Se pitää elämän mielenkiintoisena ja mielen virkeänä 🙂
Kun olimme saaneet kuvaukset päätökseen, myös aurinko painui harmaiden sadetta ennakoivien pilvien taakse. Joku tietysti voi ajatella, että mitäpä jos päivä olisi jo alkujaan ollut sateisen harmaa.
Kynttilänvalossakin pystyy kuvaamaan. Siinäpä teemaa seuraavaksi mietittäväksi.

Mutta minkälaisia kuvia meidän piti aluksi ottaa?
Laitan loppuun kaksi kuvaa, joiden aihemaailmaan oli ennen sähkökatkosta tarkoitus sukeltaa. Ja jotka otettiin muutamia päiviä myöhemmin, sähköjen taas toimiessa.
Pitää vielä mainita, että ensimmäisen kuvan kaihtimen varjoja ei ole lisätty jälkeenpäin. Valo on heijastettu aitojen kaihtimien lävitse varjojen autenttisuuden takaamiseksi. Molemmat kuvat on toteutettu yhdellä tehokkaalla studiovalolla.
Jälkimmäistä kuvaa on taustan suhteen käsitelty, ja valoa rajattu.

1.3.2017

Katariinanlaakson hylätty Susanna

Pieni aamuinen pakkanen ja utuinen ilmanala olivat saaneet maailman näyttämään lähes mustavalkoiselta, kävellessäni Turun ja Kaarinan raja-alueella sijaitsevalla Katariinanlaakson luontopolulla.
Päämääränä oli rannassa oleva hylätty laiva, mikä on viime aikoina osoittautunut oikeaksi turisti kohteeksi.
On maanantai 27.2.2017. Päivää myöhemmin, tämän luonnosta kirjoittaessa, katson ikkunasta vesisadetta. Sadetta joka harmaan verhon takana piiskaa maailmaa, pisaroiden raapiessa railoja ikkunaan. Oli siis todellakin onni, että satuin käymään kuvailemassa Katariinanlaaksossa juuri päivää aikaisemmin.

Vähän matkaa käveltyäni löysin etsimäni laivan. Laiva oli ollut matkalla telakalle kunnostukseen ravintolalaivaksi joskus 2015, mutta olikin joutunut oman onnensa nojaan sitä vetäneen hinaajan rikkoonnuttua. Laivan oli tarkoitus olla siinä vain muutamia päiviä, mutta niin nuo päivät muuttuivat ensin viikoiksi, sitten kuukausiksi ja kohta vuosiksi.
Siinä se nyt virui rantaan kahlittuna, odottaen luonnon antamaa tuomiota jäiden puristuksissa. Aurinko, mikä hetkeksi antoi usvan keskeltä häilähdyksen omaisen muistutuksen olemassaolostaan, maalasi maisemaan aavemaista tuntua.

Nettiä selailtuani sain selvitettyä laivan mielenkiintoista historiaa. Laiva on nimeltään Susanna, ja on rakennettu 1922. Sitä on käytetty aikoinaan Saimaalla tukkijätkien ja uittomiesten asuntolana. Laiva on kulttuurihistoriallisesti arvokas ja sitä on käytetty myös joissain kotimaisissa elokuvissa.
Laivaa katsellessani tuumailin, että sitä tuskin saisi enää veden pintaa pitkin hinattua pois.
Ja jos siitä vielä ravintola tai asuntolaivan haluaisi tehdä, niin korkeintaan sukeltajille.

Ympärilläni kuului erinäinen linnunlaulu, kuin kesäpäivänä konsanaan.
Puheet Katariinanlaaksosta hyvänä lintualueena pitivät siten paikkansa.
Itse en lintuja varsinaisesti harrasta, mutta niiden laulua kuuntelen mielihyvin ennemmin, kuin moottorin pärinää ja pauketta. Jätin Susannan taakseni jatkaessani matkaani eteenpäin.

Aikani kierreltyäni päätin lähteä myös Vaarniemessä olevien lintutornien suuntaan.
Kipusin yhdelle pienistä torneista nähdäkseni ympärilläni olevaa maisemaa paremmin.
Huomasin ketun käyskentelevän kaislikossa minua kohti.
Koska tuuli tuli suoraan ketun suunnasta, se ei ilmeisemmin nähnyt minua.

Arvioin suurin piirtein missä kohtaa kettu tulisi ylitse tornille johtavaa polkua.
Laitoin kameraa nopeasti valmiiksi ja aloin tiirailemaan polulle päin.
Kettua ei vain kuulunut. Nostin katsettani pois kameran tähtäimestä etsiäkseni kettua tarkemmin. Samalla hetkellä kettu ilmestyi polulle, huomasi minut, ja katosi salamana. Kuva ketusta jäi siis odottamaan toiseen kertaan.

Palattuani myöhemmin autolle, juoksi parkkialueen poikki kaksi nuorta peuraa.
Vakuutuin samalla siitä, että Katariinanlaakson ympäristössä pitää vierailla myös toiste.
Varata vain eväiden kera vierailuun riittävästi aikaa.

10.11.2016

Turun Linnanpuiston Orava

Mereltä päin puhaltava tuuli saa pakkasen tuntumaan sangen viiltävältä, kävellessäni aamuun heräävässä Turun Linnan Puistossa.
Hieman etäämmällä näen oravan loikkivan etsimässä maasta täydennystä talvivarastoonsa.
Alan laittamaan välittömästi kameraani kuvausvalmiiksi, yrittäen samalla vaivihkaa hiipiä vähän lähemmäksi.
Hyviä oravakuvia en ole viimeaikoina juurikaan onnistunut tallentamaan, vaikka mielestäni olenkin liikkunut alueilla, missä oravia on yleensä ollut. Oikeastaan en ole edes viimeisen parin vuoden aikana onnistunut kunnollista kuvaa nappaamaan. Tarkemmin kuvaa, mihin olen itse täysin tyytyväinen.

Pyysin kollegalta jälkeenpäin konsultointia asiasta saadakseni epäilyilleni oravien vähyydestä vahvistusta.
Paikoissa joissa oravia on yleensä ollut, ei enää ole näkynyt, kuin yksittäisiä yksilöitä siellä täällä.
Muistan miten esimerkiksi Ruissalon Honkapirtin ympäristön tammimetsikössä on joskus ollut runsain määrin oravia.
Oravia on ollut niin paljon, että on ollut miltei mahdotonta olla törmäämättä niihin.
Mutta ainakin omalle kohdalle tuo mahdoton on muuttunut mahdolliseksi. Voi tietysti olla niinkin, että oravat ovat asettaneet minut karenssiin, kaikkoten aina minut nähdessään, ja esiintyen iloisina metsikön toisella puolella kuvaavalle kollegalleni 🙂

Näiden lähellä asutusta majailevien, ja varsinkin ”cityoravien”, pitäisi olla vähän ”kesympiä”, ja siten helpommin kuvattavissa.
Tuosta helppoudesta en sitten niin tiedä, ainakaan omalla kohdallani.
Voi olla, että turistikausi oli jo aikoja sitten päättynyt, eikä syytä kameralle poseeraamiseen oravan mielestä enää ollut.
Vain häilähdyksen kestävä näyttäytyminen, ja sitten nopea kipaisu puun latvoihin.
Mutta näyttävät oravatkin nauttivan talvesta. Siinä tuo kiisi pitkin lumisia oksia, pöllytellen lunta ympäriinsä piruetteja tehden. Välillä sain itsekin osani ilosta, niskaani putoavan lumen muodossa.
Meno oli sen verran vauhdikasta, että harvoin onnistuin vangitsemaan oravan kokonaisuudessaan kuvaan. Useimmissa kuvissa näkyivät vain häntä, tai pelkkä puun runko.

Turun Linnanpuiston alueella seisoo vanha aitta, minkä toinen yläkulma kertoo joskus uhanneesta tulipalosta.
Seurasin oravan määrätietoista kiipeilyä aittan seinää pitkin, kunnes tämä katosi tuuletusaukosta sisätiloihin.
Pian sisältä alkoi kantautumaan ääniä, joita en esimerkiksi haluisi omasta keittiön kaapistani kuulla.
Siis siitä kaapista missä säilytän astioitani.
Vähän ajan päästä orava istui taas tyytyväisenä viereisen puun oksalla, napostellen herkkupalaa. Aitta toimi ilmeisemmin hyvänä pikaruokalana aina tarvittaessa.

En tiedä onko oravien elintilat erinäisen rakentamisen seurauksena kaventuneet,
vai mikä lie syy niiden vähyyteen.
Joka tapauksessa niiden energistä touhuilua on sangen rentouttavaa seurailla. Aika oli jälleen kulunut siivillä, ja pakkanenkin tuntui kiristävän purenta otettaan sormenpäissäni.
Aloin kaipaamaan lämmintä kahvikupposta, ja päätin jättää oravan puuhastelemaan omassa rauhassa askareitaan.

17.9.20161.10.2016

Kuvausmatkalla Fiskarssin Ruukissa

12.9.2016

Mitä yhteistä on maanviljelijällä ja valokuvaajalla?
Kumpikaan ei koskaan ole tyytyväinen vallitseviin sääolosuhteisiin.

Olin hyvän ystäväni kanssa pitkään suunnitellut valokuvausreissua Fiskarssiin ja sen lähiympäristöön. Matkaa oli jo monasti siirretty huonojen säiden takia,
mutta viimein koitti päivä, jolloin kaikki osatekijät osuivat kohdalleen.

Aurinko paistoi lähes kirkkaalta taivaalta, ja syksyisen päivän lämpötila nousi kepeästi pariinkymmeneen asteeseen. Valokuvaajat vain eivät olleet tyytyväisiä.
Nyt aurinko paistoi liian jyrkästi luoden suuret kontrastierot.
Aina kuvakulman näyttäessä hyvältä, aurinko paistoi suoraan linssiin.
Olimme myös hieman ylipukeutuneet, varautuen hieman kylmempiin olosuhteisiin.

Mutta emme antaneet näiden pienten osatekijöiden häiritä.
Fiskars on hieno kohde valokuvaukselle ja luo hienot puitteet maisemakuvauksen lisäksi myös muotokuvaukselle.
Paikka on myös oiva matkailukohteena miljöön lisäksi pienine käsityöpajoineen ja putiikkeineen.
Hyvän oluen ystävänä voin näin jälkikäteen sanoa, että hieman jäi kaivelemaan unohdus vierailla Rekolan Panimossa.
Toisaalta siitä saa hyvän syyn vierailla Fiskarssissa uudelleen.

Fiskarssin keskustaan saavuttaessa huomio kiinnittyi pieneen höyryveturiin, joka kokonsa puolesta muistutti lasten leikkipaikalle rakennettua leikkijunaa.
Veturin historia ei kuitenkaan ollut leikkimistä, vaan se oli aikoinaan ollut vankka työjuhta.
Emme voineet olla hämmästelemättä veturin pienuutta, sillä ohjaamoon tuntui mahtuvan lähinnä kymmenvuotias lapsi.
Mutta voimallaan tuo pikku veturi oli aikoinaan korvannut monta hevosta.

Höyryveturin kuljettajan työ oli todellisuudessa fyysistä voimaa vaativa työ, pölyisässä ja meluisassa ympäristössä.
Tai ainakin niin olen sen itse ymmärtänyt.
Kun tänä päivänä pitää fyysiselle voimalle ja kunnolle antaa kasvot, mieleeni tulee lähinnä TV:stä tuttu Bull Mentula. En vain voinut kuin hymyillä mielikuvalle, kun yritin mahduttaa häntä veturikuskiksi pieneen ohjaamoon. Ohjaamoon mikä sai lasten leikkimökinkin tuntumaan isolta kartanolta.

Kylää halkovan joen varrella uiskenteli lukuisia sorsia, mutta niiden kuvaaminen osoittautui sangen työlääksi.
Sorsat osoittautuivat sangen epäkuvattaviksi. Aina yrittäessäni siirtyä vähänkin parempaan kuvausasemaan, sorsat päättivät siirtyä muualle.
Enkä voi sanoa, että ystävälläni olisi ollut sen parempaa onnea.
Ehkäpä sorsat olivat kesän mittaan saaneet tarpeekseen kameroineen heiluvista turisteista.
Itse tyydyin lopulta tallentamaan jokivarren maisemia, hankalasta valosta välittämättä. Pienoiset syksyn merkit olivat jo nähtävissä puiden lehdissä. Totesimme paikan olevan varmastin todella upea, kunhan ruska-aika pääsee kunnolla vauhtiin.

Vanhan myllyn luona tunnelmaa lisäsi padosta juoksevan veden kohina.
Saadaksemme parempaa kuvakulmaa, laskeuduimme penkereeltä alas aivan joen tuntumaan.
Muistin miten Fiskarssin lähistöllä asusteleva ystäväni kertoi olleensa kuvaamassa paikallisella järvellä.
Hänellä oli seissyt kaksi salamavaloa jalustoillaan keskellä järveä, ja tuuli oli kaatanut ne upottaen järven pohjaan.
Valot olivat uintireissusta suivaantuneina lopettaneet toimintansa.
Sen muistaen katsoin huolestuneena ystävääni, joka seisotti kameraansa jalustalla joessa, ottaen kuvia vähän pidemmällä suljinajalla.
Huomautin hänelle, että hän pitäisi edes kameran hihnasta kiinni.
Jos Nikoni päättäisi lähteä uintikierrokselle, hänen osaltaan homma loppuisi siihen.
kameran uittaminen jäi onneksi väliin, ja matkamme jatkui.

Päätimme reissumme Mustion Linnaan.
Jos Fiskarssin kylässä saisi kulumaan päivän jos toisenkin, saisi Mustion Linnan alueella kulumaan toisen mokoman.
Suomesta löytyy uskomattoman hienoja paikkoja, ja aina ei tarvitse etelärannikolta matkustaa Lappiin asti.
Lappi on kyllä ehdottomasti lumoava paikka, niin kesällä, kuin talvella, sitä ei ole kiistäminen.
Ja Lapissa sen laajuudessaan saa kulumaan viikon jos toisenkin.

Mutta etelästä ei välttämättä tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan, jos lähialueet ovat tarkastamatta.
Pääkaupunkiseudulla asuville Fiskars on käytännössä vieressä, eikä Turun suunnastakaan matkaa ole kuin noin 130 km. Eli rauhallisesti autolla ajaen noin puolitoista tuntia per suunta.
Ja ketkä ovat hieman kauempaa tulossa voivat hyvin sivuuttaa Turun Ja Helsingin,
ja ajaa suoraan Fiskarssiin 🙂