Vanha ystäväni vuosien takaa kysyi taannoin minulta vanhoista kuvista.
Kuvista joita vuosien varrella olen ottanut paljon, matkoilla ja tapahtumissa,
ja joissa ystävänikin on ollut läsnä.
Nyt kun vuosia oli karttunut , hän oli alkanut kaipaamaan kuvia vanhoista muistoista,
joista tallenteet olivat kaikki jääneet valokuvaajalle.
Onneksi näin oli tapahtunut, sillä historiaa muisteltaessa ne olivat helposti esiin otettavissa todentamaan vanhoja näkymiä ja tapahtumia.
Kuvia katsellessani ajauduin itsekin aikamatkalle menneisyyteen.
Ja yksi tarina aikamatkalta menee näin…
Heinä – Elokuu 1990
Istuin ystäväni kanssa junassa matkalla Dublinista Pohjois-Irlannin puolelle Belfastiin.
Katselin ikkunasta ihastellen sinisiksi maalattuja asemia, joissa aina välillä pysähdyimme.
Oli heinä – elokuu 1990 ja elämä hymyili. Olin ensimmäisellä täysipitkällä kesälomalla.
Ainoa asia mitä itse sillä hetkellä kaipasin oli se Irlannin kuuluisa sade.
Olin siis osunut sateistaan kuululle saarelle sellaisena ajanjaksona,
jona koko maata koetteli jo noin kaksi viikkoa kestänyt kuivuus ja sateettomuus.
Silti vähän kuivempana versionakin maa tarjosi valokuvaajalle hienoja kuvauskohteita.
Pian huomasimme olevamme Pohjois-Irlannin puolella.
Siniset asemarakennukset olivat vaihtuneet kolkoiksi grafiteilla koristelluiksi hökkeleiksi.
Saavuttuamme Belfastiin tarkistimme opasteista lähimmän retkeilymajan sijainnin.
Sellainen sijaitsisi Shoreroadilla ( suom. Rantatie ), minne ei olisi kovinkaan kummoinen kävelymatka.
Oikea tie löytyi pian, mutta retkeilymaja vain loisti poissaolollaan.
Rakennukset muuttuivat aina vain huonokuntoisemmiksi, ja rakennusten seinustoihin nojaili epämääräisen näköisiä hahmoja.
Ystävällisyys huokui hahmoista poissaolollaan, ja tilalla oli lähinnä apatiaa muistuttava olotila. Katsoimme heidän osalta parhaaksi jättää kyselyt retkeilymajan mahdollisesta sijainnista väliin.
Samanaikaisesti huomasimme kadun toisella puolella joukon ihmisiä tulevan talosta ulos.
Paikallinen Pelastusarmeija oli päättämässä kokoustaan, ja väki oli juuri ulkona hyvästelemässä toisiaan.
Kävelimme kadun toiselle puolelle kysyäksemme neuvoja.
Heti kohdallemme osui kaksi vanhempaa naista joilta osoitetta kysyimme.
Heidän ilmeensä oli järkyttynyt.
Ei järkyttynyt siitä, että kysyimme jotain, vaan siitä, että olimme yleensä sillä alueella.
Olimme osuneet johonkin vähemmän turvalliseen paikkaan, missä ei mitään retkeilymajaa ollut koskaan ollutkaan.
En tänä päivänä oikein tiedä mitä kaikkea naiset sanoivat, sillä paikallinen murre oli aika hankalaa ymmärrettävää.
Ystävällisesti he kuitenkin kuskasivat meidät autollaan lähimpään hotelliin.
Tai oikeastaan he vaativat sitä, sillä he eivät suostuneet siihen, että olisimme illan hämärässä kävelleet hotellille.
IRA oli myös tuolloin vielä aktiivinen. Paikalliset ihmettelivät,
että olimme ylipäätänsä junalla päässet perille, sillä IRA heidän kertomansa mukaan räjäytteli rautateitä jatkuvasti.
Tärkeimmät rakennukset olivat myös Belfastissa suljettu hiekkaestein,
joiden sisäpuolella hampaisiin asti aseistautunut sotilas vartioi, tähdäten jatkuvasti tiettyyn suuntaan.
Valokuvaaja minussa olisi mielellään ikuistanut nämä tarkemmin,
mutta olin saanut informaatiota välttää näiden kohteiden kuvaamista.
Sikäli mikäli en olisi halunnut viettää yötäni putkassa, tai muussa vähän tarkemmin vartioidussa paikassa.
Lisäksi kaduilla partioivat jatkuvasti kevyet panssariajoneuvot, ja keskustaan menevät linja-autot tarkastettiin ennen keskustaan pääsyä.
30 heinäkuuta 1990
Paikallisen tv-kanavan uutisista selvisi, että päivällä oli samaan aikaan toisella puolella kaupunkia ollut myös pommiräjähdys.
Iskussa kuoli kaksi poliisia ja kaksi nunnaa. IRA pahoitteli tiedotteessaan nunnien kuolemaa, ja kertoivat iskun olleen suunnatun poliiseja kohtaan.
Meistä se tuntui peloittavalta, mutta paikalliset olivat niihin kuulema tottuneet.
Myöhemmin lähtiessämme pois Belfastista juna pysähtyi.
Konduktööri tuli ystävällisesti ilmoittamaan matkan kohta jatkuvan, pahoitellen viivytystä.
Tapahtuma näytti olevan aivan normaali tapahtuma, sillä paikalliset jatkoivat
tyynesti keskustelujaan ja aamulehden lukemistaan.
Vieressämme auki olevasta ikkunasta kantautuvista laukausten vaihdoista huolimatta.
Sodan kynnyksellä
Seuraava matkakohde oli silloinen Jugoslavia. Maasta jäi mieleen ahdistunut mielikuva,
mikä selittyi myöhemmin seuraavana vuonna syttyneenä sisällis sotana.
Siellä törmäsin myös etniseen puhdistukseen.
Kävellessäni Ljublianassa törmäsin kerrostalon asukkaisiin, jotka oli kaikki häädetty huonekaluineen ja tavaroineen pihalle.
Paikalle oli tuotu purkukalustoa ja kuorma-autoja. Talo aiottiin oletettavasti purkaa.
Myöhemmin ymmärsin asukkaiden olleen etnistä vähemmistöä ja kuorma-autojen tarkoituksena oli kuljettaa asukkaat pois jonnekkin muualle.
Tätä en tietysti itse nähnyt, mutta niiden tapahtumien valossa mitä sodasta lopulta uutisoitiin tulin vain siihen johtopäätökseen.
Voi tietysti hyvinkin olla, että tapahtumien kulku ei lopulta ollut niin synkkä, ja perheille oli järjestetty uudet asunnot jossain muualla.
Rakas lukija, minä tiedän kyllä, edellinen lause henkii isosti sarkasmia nykytiedon valossa.
Jonkin aikaa Jugoslaviata kierrettyämme lähdimme viimein matkalle kotiin.
Saksassa ostin junassa London Times:in lukeakseni mitä kaikkea maailmalla oli kuukauden aikana tapahtunut.
Lehdessä oli iso kirjoitus siitä miten Irak oli hyökännyt Kuwaitiin.
Lopuksi
Näin jälkeen ajatellen, elimme tietämättämme keskellä historiallisia tapahtumia.
Vasta vuosi oli kulunut Berliinin muurin murtumisesta, minkä johdosta Pink Floydkin piti konsertin. Tai näin ainakin itse sen ymmärsin.
Konserttia seurasin televisiosta Irlannissa Kilarneyssä paikallisessa linnassa sijaitsevassa retkeilymajassa.
Noiden hetkien vaikutukset tuntuvat yhä, sekä minussa että maailmalla.
Kuvasin matkan aikana julmetun määrän dia kuvia, joiden merkityksen olen
vasta viime vuosina tajunnut.
Me teemme historiaa joka päivä, ja tahtomattamme tai tarkoituksella tallennamme sitä kameroillamme.
Valokuvalla on iso rooli dokumenttiaineistona, kun historiaa kirjoitetaan ja muistellaan.